Menin armeijan jälkeen ensimmäisenä yliopistovuotenani Demariopiskelijoiden liittokokoukseen. Olin ollut jo vuosia mukana kuntapolitiikassa ja olin aivan henkisesti loppu vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjasta ja leikatun indeksin kuuntelemisesta.

Aina ihmettelin, mitähän tuolla oikein tarkoitetaan.

Työväenliikkeessä ajatuksella oli aikanaan varsin konkreettinen sisältö. Miksi suomalaisen työläisen pitäisi ampua toisen maan työläistä, jonka kanssa hänellä saattaa olla enemmän yhteistä kuin oman maansa tehtaanomistajan kanssa?

Yhteisen aseman uskottiin synnyttävän solidaarisuutta yli rajojen.

JOKAINEN VOI tykönään miettiä, kuinka usein nykyään tulee ajatelleeksi toisessa maassa asuvaa ihmistä ensisijaisesti samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvana.

Kun luen somesta puolueen entisten suuruuksien kirjoituksia asevarustelun kauheudesta, tunnistan niistä entiset rauhannuoret.

Välillä tuntuu kuin he huutaisivat tyhjään huoneeseen. He ovat aidosti järkyttyneitä. Ja välillä näyttää siltä, että heitä järkyttää vielä enemmän se, ettei juuri kukaan muu järkyty.

Minussa se puhe ei herätä samaa hätää. Heille ohjukset olivat joskus niin iso asia, että niiden takia lähdettiin kadulle. Minulle pitäisi ensin selittää, miksi juuri nyt pitäisi lähteä.

OPPENHEIMER-ELOKUVAA katsoessa voi hetken kuvitella, miltä tuntui elää maailmassa, joka oli juuri keksinyt keinon tuhota itsensä.

Vuosina 1945-1996 maailmassa tehtiin yli 2 000 ydinkoetta. Yhdysvalloissa koululaisia opetettiin suojautumaan pulpetin alle.

Suomessa väestönsuojien rakentaminen käynnistettiin uudelleen 1950-luvulla, ja kylmän sodan suojia suunniteltiin myös ydinlaskeuman varalle.

Nyt niitä esitellään ylpeinä, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muistuttanut, mihin väestönsuojia tarvitaan.

Oma ensimmäinen ajatukseni ydinaseista on lähempänä Bruce Willisin tähdittämää Armageddon–elokuvaa. Onhan se hyvä, että ihmiskunnalla on jotakin varastossa, jos sieltä joskus tulee asteroidi.

Ymmärrän silti hyvin, että kun Eurooppaan 1980-luvulla tuotiin taas uusia ohjuksia, monella nuorella oli sanottavaa kummallekin suurvallalle:

Menkää helvettiin ohjustenne kanssa. Me haluaisimme opiskella, elää ja juoda cappuccinomme rauhassa.

Jens Stoltenberg kertoo muistelmissaan, kuinka hän osoitti 1980-luvulla mieltään sekä Neuvostoliiton että lännen ydinohjuksia vastaan. Ohjusmarsseille osallistui eri puolilla Eurooppaa satojatuhansia ihmisiä.

Vuonna 1987 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat INF-sopimuksen, jolla kokonainen luokka maasta laukaistavia ohjuksia poistettiin.

Kun sopimus päättyi elokuussa 2019, entinen mielenosoittaja oli Naton pääsihteeri. Hän pani merkille, ettei kukaan enää marssinut kaduilla.

SOSIOLOGI Karl Mannheim ajatteli, että nuorena koetut kiistat muovaavat sitä, mihin politiikassa kiinnittää myöhemminkin huomiota.

Stoltenbergin sukupolvelle yksi sellainen kiista koski Eurooppaan sijoitettuja ohjuksia. Samana vuonna kun INF-sopimus päättyi, me mietimme puoluetoimistolla, voiko vaalikiertueella käyttää kotimaanlentoja.

Kysymys oli silloin oikeasti tukala. Ilmastonmuutos pelotti monia nuoria, myös omassa ikäluokassani.

Vaalikiertueella lentäminen oli yksi niistä asioista, joista nähtiin, ottiko puolue huolen tosissaan.

Nyt vaaleissa tuntuvat olevan ihan toiset murheet.

Voi olla, että joskus 2060-luvulla, kun Suomi on ollut jo pitkään hiilineutraali, joku ikätoverini lukee aamukahvilla, että hallitus aikoo lakkauttaa ilmastopolitiikan ministerityöryhmän.

Hän kirjoittaa someen kädet täristen, miten tässä puretaan hänen sukupolvensa elämäntyötä. Nuoremmat ihmettelevät, että ai meillä oli vielä sellainenkin työryhmä.

SOPIMUS on helppo periä. Sen syntyyn johtanutta pelkoa on vaikeampi siirtää eteenpäin. Jos sopimus toimii tarpeeksi pitkään, nuorempi sukupolvi tuntee lähinnä sen ansiosta syntyneen arjen.

Siinä voi olla vanhalle aktivistille aika katkera paikka. Hän on saanut pitkälti sen, mitä halusi, ja nyt joku kysyy, että kuka hemmetti tämmöisiä on sopinut.

En ole elämässäni juuri ollut peloissani. Pari yhteiskunnallista asiaa on silti joskus ihan tosissaan ahdistanut. Kuten ikkunoita rikkovat mielenosoittajat ja eräs Elina Lepomäki.

Ranskassa näyteikkunoita on taas rikottu mielenosoitusten yhteydessä. Onneksi minua ei enää pelota.

Parikymppisenä pelotti. Lepomäki tuli ryminällä suomalaiseen julkisuuteen ravistelemaan kaikkea minulle rakasta.

Keväällä 2014 hän arvioi Ylioppilaslehdessä, että turvallisuuteen, oikeuslaitokseen ja köyhäinapuun riittäisi kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Työehdoista työnantaja ja työntekijä voisivat sopia keskenään.

Minun korvissani siinä purettiin käytännössä koko hyvinvointivaltio ja räjäytettiin työmarkkinat. Ja hän puhui siitä aivan rauhallisesti.

Olin ihan ahdistunut. Miten voi olla näin kauheita ihmisiä? Miten he saavat näin paljon palstatilaa? Ja vielä nousevat eduskuntaan!

Loppu oli lähellä.

Kirjoitin Facebookiin vuonna 2014, että tunsin ”ahdistuneisuutta ja voimattomuutta edistyksellisenä sosialidemokraattina” ja että ”yksilölliset arvot tallovat yhteisen arvopohjamme näkymättömiä rakenteita rikki”.

Lopuksi toivotin kaikille hyvää kesää.

JOIDENKIN puoluetoverieni arvioissa nykyinen Elina Valtonen kuuluu nykyään suunnilleen kokoomuksen demarisiipeen. Ihana, suvaitsevainen liberaali. Järkipoliitikko.

Moni toveri toivoo hänelle kaikkea hyvää kokoomuksen sisäisissä kamppailuissa.

Valtonen kyseenalaistaa edelleen veropäivän. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa hän ilmoitti kampanjarahoitusta noin 42 000 euroa enemmän kuin kampanjakuluja. Eli evil, olisi vuoden 2014 minä ehkä sanonut.

Olisipa joku kertonut minulle silloin, miten tästäkin vielä puhutaan.

SUKUPOLVI vaihtui työmarkkinajärjestöissäkin.

Voin hyvin kuvitella, kuinka Lasse Laatusen jäätyä eläkkeelle joku Elinkeinoelämän keskusliiton nuori ajokoira Etelärannassa katsoi vanhoja sopimuksia ja mietti, kuka hemmetti tämmöisiä on sopinut.

Vuoden 1968 Liinamaa-sopimuksessa sovittiin, että työnantajat perivät ammattiliittojen jäsenmaksut suoraan palkasta ja tilittävät ne liitoille. Miksi me hoidamme ammattiliiton jäsenmaksutkin, jos meidän ei nykyisillä voimasuhteilla tarvitse?

Siinä on Hakaniemessä aika turha muistella, kuinka hieno hetki vuoden 1940 tammikuun kihlaus oli.

Nuori työnantajaneuvottelija voi tietää aivan hyvin, miksi työnantajat silloin tunnustivat ay-liikkeen neuvottelukumppaniksi.

Hän kysyy, mitä syytä työnantajilla on tänään suostua sellaiseen, mistä ne voivat yhtä hyvin kieltäytyä.

Nyt osa nuorista katsoo sotia, asumisen hintaa ja ääriliikkeiden nousua ja miettii, kannattaako tässä elämässä edes suunnitella kovin pitkälle. Osa etsii vastauksia vasemmalta.

Vanhemmissa ikäpolvissa joku näkee siinä jo taistolaisuuden paluun. Taistolaisille Neuvostoliitto oli poliittinen esikuva.

Moni tämän päivän nuorista radikaaleista syntyi liki kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Olisi kiinnostavampaa kysyä heiltä, mikä tässä ajassa saa heidät radikalisoitumaan.

Kun kahdeksankymppinen edustaja väistyy ja tilalle tulee kolmekymppinen, yhdessä vaalissa vaihtuu puoli vuosisataa elettyä elämää.

PARIKYMPPPISENÄ pelkäsin, että pohjoismainen malli puretaan. Enää en elä siinä pelossa.

Pidän mallia edelleen järkevänä. On hyvä, että lapsi pääsee kouluun vanhempiensa tuloista riippumatta. Jos työttömyys ei vie heti perheen toimeentuloa, ihmisellä on varaa etsiä työtä, jossa hänen osaamisestaan on enemmän hyötyä.

Näistä asioista voi puhua ihan rauhallisesti.

Jos joskus huomaan selittäväni nuorelle puoluetoverille, että pohjoismainen malli on meille demareille pyhä, toivon, että hän malttaa kysyä, mitähän tuolla oikein tarkoitetaan.

Siihen pitäisi osata vastata.